Uimarin polun juuret ovat syvällä varhaisessa lapsuusvaiheessa

Kaikista lapsista ei tule huippu-uimareita. Se ei ole edes oleellista. Oleellista on se, että pystyisimme antamaan mahdollisimman monelle lapselle edellytykset omaan päätökseen tulevaisuudestaan. Vuoden 2015 syksyllä tarkastelimme ja muokkasimme uimarin polkua Uimaliiton johdolla työryhmän kanssa. Tiesin silloin, että haluan polussa näkyvän paljon selkeämmin varhaisen lapsuusvaiheen. Silti en ihan tarkkaan osannut yhdistää miksi.

Varhaisen lapsuusvaiheen merkitys uimataidon luomisessa on kiistaton. Se on todistettu käytännössä ja tutkimuksin moneen kertaan. Eihän tämä tarkoita, etteikö pystyisi menestyksekkäästi omaksumaan vesitaitoja koulun aloittamisen jälkeen, mutta vanhempien kannattaa olla varhain liikkeellä. Selkeät edut ovat:

- ennakkoluulottomuus taitojen oppimisessa (ei ennakkokäsityksiä)

- ylivoimainen rentous taitosuorituksissa

- raajojen pituus helpottaa vaikeampienkin liikesuoritusten hallintaa

- kinesteettinen opetus puree ja mahdollistaa tehokkaan, pitkälle siltaavan ja helpon opettamisen

Viime viikonloppuna saimme pyöräytettyä ensimmäisen uimaopettajien ja ohjaajien jatkokoulutuksen. Viikonlopun aikana ymmärrykseni yhdistyi uimarin polun muutoshalun taustoihin. Koulutus on erittäin arvokas luodessa vahvaa osaamispohjaa esimerkiksi uimaseuroissa tai kunnallisessa uimakoulussa. Koulutus antaa syvällisempää näkemystä uimataidon taustoista, eli mahdollistajista ja estäjistä. Näkemys on tärkeä opettaessa tekniikkaa vasta-alkajalle, jotta osaaminen rakentuu välittömästi siltaavaksi, eli tekniikkaa ei tarvitse suuresti muuttaa lapsen varttuessa ja lapsi pystyy sekä tiedostamatta suorittamaan oikeita asioita, että ymmärtämään niitä paremmin ikävuosien lisääntymisen kautta. 

Hyvänä esimerkkinä toimii esimerkiksi rinta- ja  perhosuinnin opettaminen. Merkittävää opetuksessa on ymmärtää kuinka opetamme eri osioita ja erityisesti hapenottoa. Kuinka tehokkaasti takaketjua hyödyntäen luodaan tasapainoinen tekniikka, jota uimari pystyy vahvistamaan vanhemmalla iällä oheisharjoittelussa. Ei enää ylävartalon nostoa pelkästään lannerangasta, joka kuormittaa uintia yksipuolisesti ehkäisten huippusuorituksen löytymistä. Kytkeminen ja kuormituksen jakautuminen on paljolti esillä nykypäivän uintisuorituksissa, sillä ne ovat huippusuorituksen avaimia. Kinesteettinen opettaminen mahdollistaa näiden hallitsemisen jo opetteluvaiheessa.

Määrittelin aikoinaan omassa opetusfilosofiassamme uimatekniikan opetuksen aloitusiäksi viisi vuotta. Se pohjautui tutkimustietoon ja sen hetkiseen yleiseen ymmärrykseen. Tähän päivään mennessä yhä useampi neljä vuotias on siirtynyt riittävillä valmiuksilla isoon altaaseen harjoittelemaan. Onpa sielä nähty jo ensimmäinen kolmevuotiaskin. Yllätykseksi he ovat myös monesti olleet ryhmän kyvykkäimpiä.

Tämän osalta uimarin polussa on vielä tarkennettavaa. Paljon on myös seuratyössä opittavaa, sillä edelleen liian paljon uitetaan suoraan 25 metrin radalla, kun jakamalla ratoja eri mittaisiin toimintaympäristöihin saataisiin merkittävämpää tekemistä aikaiseksi. 2016-2017 toimintakaudelle olen luvannut jalkautumista. Tämä helpottaa seuroja ja kuntien liikuntatoimia tuomalla koulutuksen helpommin saataville. Uimatekniikan opetuksessa työskentelevien lisäksi myös pidemmälle edenneelle valmentajille löytyy sisältöjä valmentajien jatkokoulutuksesta. Toki jalkautuminen ei ole meidän pääasiallinen toimintamuoto, jolloin mahdollisuuksia on rajallisesti.

Uinnin oheisharjoittelu: Hifistely kohtaa työnteon

Kilpaurheilu on kasvanut kovaan työntekoon. Et voi menestyä, tai löytää omaa huippusuoritusta ilman kovaa työmoraalia. Vaikka miten katsoisi, niin sitä ei voi kiistää. Jopa pelkkä lahjakkuus häviää  kovasti työtä tekevälle. Jotkut asiat vaan on ja pysyy, mutta voiko sitä ajatusta hieman viilata?

Kovan työnteon äärellä haetaan jatkuvasti hifistelyä, uusia mahdollisuuksia. Miksi? Koska kova työnteko voi viedä vain tiettyyn pisteeseen. Menestyvät urheilijat ja valmentajat näkevät sen. Uusiudu tai kuihdu. Lopulta aina tulee joku joka treenaa kovemmin, siksi on hifisteltävä, eli treenattava fiksummin. Eikä se ole pelkästään se. Jotkut urheilijat vaan saavuttavat päätepisteen sen hetkisessä treenisysteemissä ja on keksittävä uutta. Nämä ovat tyyppejä, jotka eivät odota tutkimustuloksia. He ovat niitä, joiden takia käynnistetään tutkimusprosesseja.

Kilpauintia ajatellen kovassa työnteossa ja hifistelyssä on molemmissa hyvät ja huonot puolet. Syy on siinä, että ne on nähty toistensa vastakohtina, kun niiden pitäisi olla yksi ja sama asia. Kova työ on huippusuorituksen edellytys, mutta helposti ymmärretty puserruksena, punnertamisena, hikenä ja irvistyksenä, joka on ajanut vain tulokselliseen umpikujaan. Saatettu jopa uskoa, että huippu on saavutettu, kun ei olla vielä lähelläkään. Hifistely on vastaavasti nähty järkiperäistämisenä, mutta esiintynyt lopulta piiperryksenä, tuloksellisesti mitättömänä. Näin käy esimerkiksi helposti, jos lähdetään kopioimaan toisten tekemisiä ilman, että ymmärretään tekemistä tai lajin vaatimuksia syvällisemmin. 

Voimataso ei korreloi mitenkään uintituloksen kanssa. Lopputuloksena on vain kuoresta kovia ja sisältä pehmeitä urheilijoita, jotka myös kärsivät todennäköisesti reistailevista kehonosista, koska on treenattu kovaa. Hifistely taas saattaa helposti jäädä puuhailun tasolle. Tehdään fiksummin, mutta työmäärä ei välttämättä edellytä edes samaa kehitystä kuin pelkkä kova työ. Voima on vain yksittäinen tekijä ja liike on vain liike ilman harjoittelupolun kokonaisuutta. 

Vuosi vuodelta suorituskyvyn kehittämisestä ymmärretään enemmän. Hifistely ja kova työ tulevat lähemmäksi toisiaan. Silti Ihminen ei ole vielä löytänyt maksimaalista nopeutta vedessä. Se tullaan jälleen todistamaan kesän aikana Olympialaisissa. Itse uskon, että meillä on vielä paljon opittavaa. Toiminta kehittyy kovaa vauhtia. Nyt jo esimerkiksi nähdään, että urheilu-uran pitkän tähtäimen tavoite on luoda hyvinvoiva aikuinen ihminen. Huippusuoritus on osa tuota matkaa.

Harjoittelussa tarvitsemme vielä paljon hifistelyä. Ennen kun alamme punnertamaan kovaa työtä, on tehtävä paljon asioita ja tiedettävä milloin tehdä ne. Sitten tarvitsemme selkeää progressiota harjoitteissa, jotta toiminta ei jää puuhasteluksi. Pyrkimyksenä luoda urheilija, joka ymmärtää ja tuntee liikkeen paremmin ja toistaa sitä kovan työmoraalin siivittämänä.

Se päivä kun ei sattunut enää

  

Tiedätkö sen tarinan, kun joku on sanonut, et kuntouttamisen jälkeen kroppa tuli kuntoon ja hän on jatkanut vahvistamista sen jälkeenkin? Et? No ei se mitään, se onkin melko harvinaista. No joo, tää johtuu osittain ihmisen peruslaiskuudesta. Heti kun ei enää satu, niin hommat loppuu. 

Tarinoita on monia. Harmillisen monessa tarinassa on vaan huono loppu. Harmittavan moni myös uskoo, et kipu kuuluu urheiluun, tai että se on normaalia. Niemisen Jarkko sanoi Supertähdet ohjelmassa hyvin, et unelma oli lopettaa terveenä ja se toteutu. Nykytiedon valossa esimerkiksi uimareille ei pitäisi tulla olkapäät tai alaselkä kipeäksi, kun asiat on tehty oikein.

Oikein välillä ärsyttää, kun joku esikuva roolissa oleva kommentoi, et "ei kipuu, ei hyötyy" tai "urheilija ei tervettä päivää näe". Se vaan osoittaa, kuinka vähän on tietoa. Samalla tavalla moni tavallinen kansalainen yllättyy, kun esim. olkapää tai alaselkä alkaa kipuilemaan. Aivan kuin kipuileva olkapää olisi urheilijoiden yksinoikeus :)

Harri Hakkarainen kirjoitti huippuvaiheen asiantuntijatyössä, että pyrkimys on kartoittaa valintavaiheessa mahdolliset urheilijan kropassa piilevät ongelmat ja lisätä ennaltaehkäisevää työtä. Se olis hienoa. Hienompaa olis vielä jos me alettaisiin jo lapsuusvaiheessa rakentamaan sellaisia työkaluja, että mahdolliset ongelmat voidaan ehkäistä. Haasteitahan siinä on. Uusia valmentajina tulee koko ajan ja uusimmat sijoitetaan nuorimpien valmentajaksi vähäisimmällä tiedolla. Lisäksi teemme nykypäivänä aivan liikaa olettamuksia terveyden ylläpitämisestä. Yllättyisitkö, jos sanoisin, että harva osaa kävellä oikein ja se olisi iso avain huippusuoritukseen ja terveyden ylläpitämiseen urheilijoilla sekä muilla kansalaisilla.

Ennaltaehkäisy on kuitenkin se juttu. Vuosi vuodelta opimme uutta ihmiskehosta ja löydämme toimivia käytäntöjä. Tästä syystä käynnistimme uudet jatkokoulutuksemme, jotka saavuttavat myös ruohonjuuritason. Taso, jota kansallisissa ohjelmissa on edelleen hankala saavuttaa.